VERONICA SUNDMANIN LUONA
En ollut. Sain kuulla, että sellainen oli olemassa. Sehän oli perustettu Turussa eikä minulla ollut erityisiä suhteita Turkuun. Sitten selvisi, että oli Ruusulehti ja ilmoittauduin heti sen avustajaksi. Olin silloisen päätoimittajan kanssa yhteistyössä. Päätoimittajana oli muodollisesti Markus von Weissenberg. Puheenjohtaja oli samalla päätoimittaja. Lehti oli hyvin vaatimaton. Ja sitten minä sain sen omille harteilleni ja rupesin sitä yksin tekemään tietokoneellani. Tein sen ihan valmiiksi ja sitten vain monistukseen.
Kyllä. Yksi numero Ruusulehteä vei minulta aina kuukauden. Se oli hauskaa, koska se opetti minua. Minä en tiennyt silloin ruusuista yhtään mitään, tosiaan en yhtään mitään. Ja minä soitin yhdelle kaukaiselle tuttavalle, joka oli ollut mukana ruotsinkielisen puutarhaseuran järjestämällä bussimatkalla Etelä-Ruotsiin. Hän oli miehensä kanssa hakemassa tilattuja ruusujaan. Ja minä ihmettelin, mitä ihmettä, voiko ruusuja tilata.
Soitin hänelle kysyäkseni neuvoa. Olin ottanut muutamia ruusujen juurivesoja lapsuuteni Teiskolasta omaan kesäpaikkaamme.
Se oli enemmän lapsuuden kukka. Minä en ollenkaan tiennyt, mitä ne ovat.
En. Juurivesa oli tietysti helppo kuljettaa. Minä kysyin häneltä, mikä voisi olla se, mikä meillä kulki papulanruusun nimellä. Hän kysyi minulta, millaiset lehdet sillä on. ”En minä tiedä, tavallisia vihreitä lehtiä. Mutta jos haluat, niin käyn katsomassa.” Minä kuulin syvän huokauksen puhelimen toisessa päässä, että ihminen voi olla noin hölmö. Minä kävin hakemassa lehden ja selostin hänelle, millainen se oli. Hän sanoi, että se on pimpinellaruusu. ”Jaha”, sanoin minä. Ja siitä tämä sitten pikku hiljaa lähti. Ruusulehden kirjoittajana ja toimittajana jouduin ottamaan asioista selvää.
Kyllä. Minun ensimmäinen artikkelini koski opetusmielessä Suomen villiruusuja, koska en minä niitä tuntenut. Sitten kirjoitin ’Poppius’-ruususta, valtioneuvos Poppiuksen pienen elämäkerran. Se oli kaikki erittäin opettavaista. 5 vuotta minä Ruusulehtiä tein.
Markus von Weisenberg oli pannut alulle Ruususeuran. Ja hänestä tuli ensimmäinen puheenjohtaja. Weissenbergillä ei oman toimensa ohella ollut mahdollisuutta osallistua Ruususeuran toimintaan jäsenten toivomalla tavalla. Aila Korhonen, joka siihen aikaan oli Ruususeuran ensiluokkaisen tärkeä jäsen ja pimpinellaruusujen suuri tuntija, päätti, että tehdään Veronicasta puheenjohtaja ja hän itse ottaa lehden kannettavakseen.
Oli hauskaa antaa ruususeuralle jonkinlaista puhtia tai jollakin tavalla aktivoida. Eri paikallisosastoja saatiin käyntiin ja yhteistyö Helsingin kaupungin kanssa. Oli aivan ilmeistä, että ruususeurassa oli sellaista tietoa, jota Meilahden ruusutarhassa tarvittiin. Monen vuoden aikana käytiin koko kasvukauden aikana sitä hoitamassa. Pystyimme erottamaan villiversot oikeista ruusuista, sellaista, mihin kaupungin väkeä ei ollut koulutettu. Kyllä me pystyimme siellä olemaan avuksi. Oli hauskaa, että kaupunki Satu Tegelin kautta otti tämän vastaan niin positiivisesti.
Kyllä. Sain kuulla kaupungin silloiselta puutarhurilta, että hän oli pestannut Satu Tegelin nimenomaan ottamaan selkoa entisen kaupunginpuutarhurin Bengt Schalinin ruusuperinteestä. Koska tiedettiin, että Schalinilla oli aktiivinen eurooppalainen verkosto ja että hän hyvin omavaltaisesti omalla tyylillään aina huopahattu päässä ja keppi kädessä, siisti puku yllään, puutarhurina kävi keppinsä avulla näyttämässä, että tämä pannaan tuohon ja tuo tuohon. Muuta tietoa ei sitten ollut. Ei minkäänlaista kirjallista tietoa, mitä mihinkin oli istutettu.
Ei. Kaikki oli tällaisia löytöruusuja Helsingistä. Keskas-projekti, siis kestävät kasvit- salapoliisiohjelma haki kestäviä koristekantoja puuvartisista kasveista. Sen puitteissa löytyi Helsingistä Bengt Schalinin perintöä. Se oli Ruususeuran ja tietysti kaupungin salapoliisityötä selvittää, mitä nämä kasvit olivat.
